Kännykät jaettiin vasta iltapuolella lauantaina. Kukaan
ei oikein osannut keskittyä mihinkään, kun kaikki vain odottivat rakkaita
kännyköitään. Kun Jääluu vihdoin sai luurin kouraansa, hän soitti heti äidille.
"Arvaa mitä. Me on opittu vaikka mitä ja minä
olen..."
"Voi kulta, anteeksi, mutta minä en nyt ehdi puhua.
Minun on juostava. Raskasta joulua -konsertti alkaa ihan just. Kiva, että
kaikki on hyvin. Minä olen jo täällä ovella. Soita iskälle. Hän ehtii
jutella."
"Epistä. Eikö kukaan ole tulossa edes hakemaan
minua?"
" Minä en nyt pääse, kun tämä konsertti kestää niin
pitkään, etten millään ehtisi sinne ennekuin te lähdette, eikä iskäkään
jaksanut työviikon jälkeen lähteä ajamaan. Mutta pääsethän sinä muiden kanssa.
Hei, hei nyt. Soita iskälle. Minun on mentävä."
"Tämä ei ole reilua peliä" ajatteli Jääluu.
"En kyllä soita iskällekään. Olkoot! Paskat koko elämää!"
Jääluu sammutti puhelimen ja meni suoraan sänkyyn
murjottamaan. Ei yhtään tehnyt mieli mennä iltapalalle kuuntelemaan muiden
kotijuttuja.
Pirjoriitta 6, Mako 1
Pirjoriitta 6, Mako 1
2 kommenttia:
Tove Jansson, Reilua peliä
Nyt nappas
Lähetä kommentti