perjantai 10. kesäkuuta 2016

"Pomo" on herkkänahkainen


Se potee koko ajan mitä ihmeellisimpiä vaivoja, joihin saa lääkkeitä, joista saa allergisia reaktioita, joihin saa lääkkeitä... Sitten se on pahalla tuulella ja vetämättömissä. Joudun todella ponnistelemaan, jotta saisin sen edes vähän hymyilemään saati nauramaan. Mutta minä tietenkin hoidan velvollisuuteni kuin lunni konsanaan.


Muutaman kerran on tuosta lähdetty vähän pitemmille lenkeille, siis vähän. Meillähän oli tämä muka kuntoilukausi meneillään, mutta jotenkin se on tyssännyt näiden vaivojen takia. Mutta pitää uskoa, että tämä on ohimenevää ja kohta taas kaikki sujuu.


Mutta mitäs minä tässä valittamaan. Minulla kaikki menee hyvin. Ruoka maistuu ja lenkkeily on kivaa. Yritän korvata lenkkien lyhyyden juoksemalla mahdollisimman lujaa. On nimittäinn tuo tuoksumaailma sen verran kiehtova, että mieluusti ehtisin joka puskaan.


Kun juoksen lujaa välimatkat, jää enemmän aikaa tutkia niitä mielenkiintoisia kohtia. "Pomo" tosin väittää, etteivät lenkit ole ajallisesti rajattuja, mutta siinä se puhuu palturia. Usein on kiskomassa minua eteenpäin selittäen, että "nyt pitää mennä". Kummasti näköjään keksii ohjelmaa vaikka on eläkeviikoilla.


Koirapuistossakin on jokunen kerta käyty, mutta harvoin "pomo" nykyisin kantaa kameraa mukanaan. Sillä on taas joku kuvaprojekti käynnissä. Silloin sen kuvausinto laantuu ja se keskittyy lähinnä vanhojen kuvien tuhoamiseen.


Ja kun "pomo" tuhoaa kuviaan, voin minä ottaa rennosti.


Muutaman kerran on ukkostanut niin paljon, että olen ollut kauhuissani. Mutta on tuo ulkoilu sen verran kiintoisaa puuhaa, että olen myös välillä jatkanut lenkkiä hetken kuuntelun jälkeen, jos jyrähdykset ovat olleet satunnaisia. Siitä on tullut "pomolta" kiitosta.

Nyt vien "pomon" aamulenkille. Sain sen jopa nauramaan ääneen ihan vain olemalla itse hyvällä tuulella. Iloisuus tarttuu. "Pomo" on usein sanonut, että minä olen hänen koiristaan kaikkein hilpein, onnellisin ja elämänmyönteisin kaveri ja että juuri nyt hän tarvitseekin tällaista ilopilleriä elämäänsä. Iloista päivää teillekin!

5 kommenttia:

Párek kirjoitti...

Tosi keljua, kun nuo meidän ihmiset on puolikuntoisia. Hurja homma viihdyttää niitä ja nostaa ylös milloin mitenkin syvästä alhosta. Mutta kyllähän me Mûmak se osataan. Allergiat on syvältä, tietää Palvelijatar, joka nuorena oli kesätöissä Allergiasairaalassa. Itselläänkin on joitakin herkkyyksiä, jotka uinuivat välivuodet ja nyt ovat heränneet taas kiusaamaan. Siitepölyt tukkii nenän ja kutittavat silmiä ja ohimossa on jokin kutiava pieni läntti, joka ei rauhoitu millään. Pikkujuttuja, jotka kuitenkin saattavat laajentua isommiksi. Eihän Se tietenkää lääkärille niistä mitään maininnut, vaikka oli tilaisuus.
Maanantaina tavataan Mümak, ja se on tosi jännää!

Ragnar kirjoitti...

Kumma juttu tuo mamman puhelin, jolla yleensä lueskellaan sun kirjoituksia: välillä se antaa kommentoida ja välillä ei. Onneksi mamma edes välillä avaa tietokoneensa, niin voi sitten myöhässä käydä kirjoittelemassa, vaikka jutut olisikin jo luettu.

Onneksi sillä sinun pomollasi on sinut. Ihmiset olisivat aika onnettomia ilman meitä naurattajia. Olisi kiva päästä sun kanssa vähän tutkimaan maailmaa. Minä en pääse koirapuistoon koskaan. Mamma on niin saamaton. Kyllä me toisaalta lenkillä ja metsässä käydään, mutta siellä ei ole juuri kavereita.

Mûmak kirjoitti...

Harmi, kun tämä poteminen jo estää tapaamisetkin. Josko joskus.

Mûmak kirjoitti...

Ei ne pärjäis ilman meitä. Sovitaan joku puistoilu, kunhan päästään taas liikkeelle.

Ragnar kirjoitti...

Joo! Se kuulostaa kivalta!