Se on lunnikoiran syy

Kaikesta voidaan syyttää lunnikoiraa.

Kuten esimerkiksi siitä, jos ei onnistu saamaan kuvaa lähes näköpiirin ulkopuolella olevasta käpytikasta. Että lunnikoira tempaisi hihnasta ja kuvasta tuli epäselvä. Tällainen selitys vanhalta mummolta, jonka kädet vapisee niin, että hyvä, kun saa kuvan edes taivaasta.

Taivaita on taas katseltu, jos on sattunut näkymään. Useana päivänä ei todellakaan ole näkynyt. Jännää tuijotella näkymättömiä. Jännempää lienee kuvata sitä, mitä ei näy. "Pomolla" on nyt kymmenittäin parvekkeelta otettuja taivaskuvia, joissa taivasta ei näy. On se valokuvaaja selvästi.

Tänä aamuna olikin sitten kivan tummasävyinen taivas, aurinko paistoi kirkkaasti, mutta taivas oli melkein musta, outoa? Juu, ja sitä sitten porukalla ihmeteltiin.

Illalla sitten aurinko paistoi kirkkaasti ja taivaskin oli kirkas.

Käytiinpä eilen katsomassa kasvimaatakin. Kukoisti juu, oli ihan viidakkona. Ja huomatkaa: ei pelkkiä rikkaruohoja, vaan ihan viljeltyä kasvistoa.

Minä en tätä syö. Tämä menee pikkuihmisille kummitusjuhliin. Näitä on muutama.

"Pomo" toi kotinorsulle kukkia. Meillä on hirveä kaaos. "Pomo" ei kykene ilmeisesti nykyisin käymään töissä ja hoitamaan kotia yhtä aikaa. Raivasi juuri tuon hyvin rajatun kuvan verran sotkuja pois. Olisko kukat innostaneet, kun tämän päivän käytti pattereiden pesemiseen. Minun syytä muka likaiset patteritkin. Muutama karva löytyi makkarin patterin takaa. Muut roskat, liat ja pölyt on ihan muiden syytä.

Käytiin me kyllä lenkilläkin, sen jälkeen kun "pomo" oli jynssännyt ne patterit. Ihan pitkällä. Maisemiakin katseltiin korkealta. "Pomosta" oli koomista, kun piehtaroin rinteessä ja meinasin pyöriä alas. Kuulemma vain hyvä huumorintaju. Pyh!

Kivoja koiria tavattiin joka mutkassa. Tässäkin tarkkailen lähestyvää blondia, joka olikin minusta hillittömän innostunut. Sen verran kiehtova tyttö, että minäkin vähän riehasin.

 

Mutta pakko oli jättää hyvästit, kun mentiin eri suuntiin.

Metsässä tavattiin myös kaunis neito, jonka perään jäin pitkäksi aikaa kaihoisasti katselemaan.

Mutta reippaasti jatkoi kohti uusia seikkailuja. Seikkailut keskeytyi tavan takaa, kun piti poseerata.

Huomaatteko, sama kuva. Kamerassa on tällainenkin kiva juttu. Yhdellä iskulla kaikenvärisiä kuvia.

 

Välillä minua ällöttää tämä ikuinen mallina olo.

Mutta täytyyhän sitä velvollisuutensa tehdä.

Olen ikäänkuin valokeilassa.

Palkinnoksi hyvistä poseerauksista, käytiin koirapuistossakin, jossa oli tosi mukavia kavereita. Tuolla alhaalla osa vielä jatkaa leikkimistä. Minä menen kotiin.

Ei tämä nyt niin kohtuuttoman surkeaa ole, tämä lunnikoiran elämä.