Mukavan vaihtelevia taas nämä ilmastot. Välillä sataa ja sitten taas paistaa. Paiste on kivempi, koska sateella harvemmin pääsen kotikalliolle ainakaan irti. Paisteella pääsen etenkin, jos "pomo" on töistä uupunut, eikä jaksa kävellä pitkään. Silloin se vie minut vain tuohon lähimmälle kohdalle, missä voi laskea minut irti. On sitten sitä mieltä, että olen saanut ulkoilla kylliksi vaikkei hän itse ole tehnyt asian eteen paljon mitään.
Täällä käy paljon myös ihmisväkeä. Jättävät välillä ruokaa puskiin. Joskus olen saanut makkaranpätkän täältä napatuksi, mutta useimmiten "pomo" kyttää sen verran tarkkaan, etten ehdi ottaa mitään. Parasta kuitenkin etsiä, tai ainakin teeskennellä etsivänsä. Saan pomoon liikettä, kun näyttelen löytäneeni jotain. Olen aika hyvä tässä näyttelyssä.
Lälläslää, ei siellä ollut mitään. Mutta sainpahan sinuun liikettä.
(Minä kyllä käyn ihan muutenkin liikkumassa. Ei tartte lunnikoiran pelleillä.)
2 kommenttia:
Ei lakkaa Palvelijatar kadehtimasta sinua Mûmak. Sanoo, että jos saisi ympättyä tottelevaisen luonteesi minuun, olisin täydellinen koira hänelle. Vaikka poden vahvaa eroahdistusta sisätiloissa, ulkona siitä ei ole jälkeäkään. Viis siitä missä Palvelijatar on, minä ravaan vainuni mukaan täysin kuurona. Se on testattu pentuna ja aikuisena. Palvelijatar oli sydänkohtauksen partaalla kun tajusi ettei Se merkinnyt minulle mitään, kun sain vainun jostakin. En muistanut Palvelijatarta olevankaan. Onneksi se ajamani otus katosi nopeasti hajuetäisyydeltä ja heräsin katsomaan missä olin menossa. Palvelijatar totesi ettei todellakaan ole luottamista meikäläisen 'lähimmän' rakkauteen! Arvaa vaan miten pettynyt Se on minuun!
Se on geeneissä. Ei sille voi mitään. Jos on metsästysgeeni, on pakko metsästää. Minulla on tuo kologeeni eli pakko ryömiä jokaiseen siltarumpuun ja muuhun kolopaikkaan. Vietit vie meitä kaikkia.
Lähetä kommentti